Suomalainen luottaa ruisleipään, perunaan ja kädenpuristukseen. Erinäiset laajat sopimukset nähdään helposti epäluuloina sopijaosapuolta kohtaan, kun taas pelkkä kädenpuristus pikemminkin luottamuksenosoituksena. Esimerkki on tietysti kärjistetty, mutta tähän suuntaan vähänkään viittaava sopimuskulttuuri ei nykypäivänä palvele ketään. Yrittäjän riski on poikkeuksetta todellinen, jonka mittavuuteen voidaan sopimuksilla kuitenkin tehokkaasti vaikuttaa.

Sopimusten juridisten detaljien arviointi vie helposti asiaan perehtymättömältä runsaasti ajallisia resursseja, jolloin valitettavan usein sopimukset päädytään tekemään nopeasti punnitsematta juurikaan mahdollisia seurauksia. Pahimmassa tapauksessa asioista sovitaan suullisesti, ilman minkäänlaista asianmukaista dokumenttia. Huolimattomasti tehty kirjallinen sopimus on uhkapeliä, suullinen sopimus jo miinakenttä.  Erimielisyyksien ilmetessä vastakkain päätyy sana sanaa vastaan, oli sitten kyseessä suullinen tai puutteellinen kirjallinen sopimus. Oikeudellinen ennakointi ja ammattilaisen hyödyntäminen luo turvaa, ja minimoi erimielisyyksistä aiheutuvia kuluja. Miksi asioista sitten kannattaa sopia, mitä eri sopimussuhteen vaiheissa on mahdollista tehdä, ja mitä näissä tulisi erityisesti ottaa huomioon? Lähestytään asiaa vaiheittain.

Sopimussuhteen alkutaival koostuu yleensä erinäisistä tarjouksista, sopimusneuvotteluista tai muista sopimussuhteen aikaansaamiseksi käydyistä keskusteluista. Sopimusneuvottelut ovat tärkeä osa optimaalisen sopimuskumppanin valintaa solmittaessa pitkiä sopimussuhteita. Varsinaista neuvottelua ei yleisesti ottaen nähdä sitovana, vaan mielikuvat sijoittuvat pikemminkin täysin erilleen varsinaisesti sopimussuhteesta. Sitovuuden voidaan kuitenkin katsoa syntyvän vaiheittain, lähtöpisteen luonnollisesti ollessa tilanne, jossa osapuolet eivät ole vastuussa toisilleen.

Ensimmäisenä sitovuuden asteena nähdään tavallisesti lojaliteettiperiaate, jonka mukaan sopijaosapuolen tulee sopimusneuvotteluissa ottaa huomioon myös toisen osapuolen edut. Lojaliteettiperiaatetta sovelletaan erityisesti osapuolten ollessa epätasa-arvoisessa asemassa toisiinsa nähden (elinkeinonharjoittaja-kuluttaja), mutta lojaliteettivelvoitteen voidaan katsoa syntyvän myös yritysten välillä neuvotteluiden tiivistyessä.  Toisin sanoen osapuolilla on tässä vaiheessa oletus, että neuvotteluilla pyritään nimenomaisesti saamaan sopimus aikaiseksi. Tässä vaiheessa on ensiarvoisen tärkeää, että osapuolilla on selkeä kuva niin omista, kuin toisenkin osapuolen tavoitteista onnistuneen toimeksiannon suorittamiseksi. Lojaliteettiperiaatteen vastaista toimintaa voisi tällaisessa tilanteessa olla esim. näennäinen neuvottelu toisen osapuolen menettelytapojen ja hinnoittelun selvittämiseksi, jonka tarkoituksena ei missään vaiheessa ole saattaa neuvotteluja ns. maaliin. Nämä hyvän tavan vastaiset menettelyt ovat kuitenkin hankalasti todennettavissa, jolloin tehokkain ehkäisykeino on oikeudellinen ennakointi, esimerkiksi aie- tai esisopimuksen muodossa.

Aiesopimus ei lähtökohtaisesti luo juridista velvoitetta, mutta sillä tähdätään jo varsinaiseen sopimukseen. Kyseessä on osapuolten kirjaus neuvottelun tilanteesta sekä mahdollisista jatkotoimenpiteistä. Osapuolilta voidaan muun muassa kieltää rinnakkaiset sopimusneuvottelut. Kuten edellä on mainittu, aiesopimus ei luo velvoitetta neuvottelun saattamisesta loppuun. Se voi kuitenkin realisoida korvausvastuun neuvottelukuluista, jos osapuoli rikkoo selkeää sopimusehtoa tai perusteettomasti päättää sopimusneuvottelut.

Sopimusneuvottelujen edistyessä voi aiheelliseksi tulla esisopimuksen solmiminen. Tällä saadaan jo kiinnekohta varsinaiseen tulevaan pääsopimukseen: Esisopimuksen solmimalla osapuolet sitoutuvat pääsopimuksen solmimiseen. Tämänkaltaisella menettelyllä on ennen kaikkea sopimusneuvotteluita helpottava luonne. Osapuolet ovat todennäköisesti valmiimpia käyttämään ajallisia ja taloudellisia resurssejaan neuvottelujen tehokkaaseen päättämiseen ja sopimuksen solmimiseen, kun pelkoa sopimuksen muodostumisesta ei ole. Kustannussäästö voi lopulta kääntyä plusmerkkiseksi, kun neuvottelut sekä sopimusprosessi suoritetaan tehokkaasti. Toisin kuin aiesopimus, esisopimus tulee tehdä pääsopimuksen mukaisia muotovaatimuksia noudattaen. Tällaisia muotovaatimuksia löytyy esimerkiksi sopimuksesta kiinteistön kaupassa, joka tulee tehdä maakaarta noudattaen. Esisopimuksella voidaan muodostaa osapuolille pääsopimukseen aikanaan otettavia velvoitteita, tällä tavoin neuvottelu on tehostetumpaa sekä varsinaisen pääsopimuksen laatiminen helpottuu. Myös vahingonkorvausvastuu on yleensä aiesopimusta laajempi: Esisopimuksessa sovitaan tavallisesti erillisestä sopimussakosta, jos osapuoli yllättäen päättää sopimusneuvottelut tai rikkoo sopimusta muilta osin. Esi- ja aiesopimuksen ero määritetään niiden sisällön mukaan. Aiesopimus voidaan näin ollen katsoa esisopimukseksi, jos se sisällöltään vastaa tätä.

Varsinaisen sopimussuhteen syntymisen perustana on yleensä merkittävissäkin kaupoissa yksinkertainen tarjous, jossa päällimmäisenä asiana ovat hinta ja maksuehdot. Tällainen sopimussuhde voi sisältää mittavia riskejä yksinkertaisissakin toimeksiannoissa – niin sanotuissa läpihuutojutuissa. Yrittäjien sokeahko luottamus toisiinsa voi saada aikaan tehokastakin toimintaa, mutta toimituksen ollessa esimerkiksi osapuolesta riippumattomasti virheellinen tai sen myöhästyessä, on ongelmana varsinaisten sopimusehtojen puute. Tällaisen tilanteen vallitessa yleensä ainoa keino on ratkaista asia oikeusteitse. Oikeusprosessi on yleensä raskas molemmille osapuolille, eikä kummankaan kassa välttämättä kestä hävittyä riita-asiaa. Tämä pitkittää prosessia entisestään. Ammattilaisen apua käyttämällä vastuuta voidaan kustannustehokkaasti rajoittaa. Kyseessä on tietysti niin sanottu vakuus tulevaisuuden varalle, joka kuitenkin parhaimmillaan säästää selvää rahaa, mutta erityisesti aikaa.

Hyvässä sopimuksessa molempien sopijaosapuolten oikeudet ja velvollisuudet on tasavertaisesti kirjattu, jolloin sopimusten muodostumisellekaan ei aiheudu ongelmia. Näillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi kirjauksia sopimuksen tarkoituksesta ja kohteesta, sopimuksen voimassaolosta, osapuolten vastuun jakautumisesta ja velvollisuuksista, irtisanomis- ja purkamisperusteista, sopimusrikkomusmääräyksistä sekä riidanratkaisusta. Tämä listaus ei tietenkään ole tyhjentävä. Sopimusjuridiikassa onkin hyvin olennaista muistaa, että tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivaa yleispätevää sopimusta ei pysty taitavinkaan juristi laatimaan, joten sopimusta tulee aina arvioida tilanne- ja tapauskohtaisesti.  

Yksittäinen yritys tekee kuitenkin normaalisti paljon samantapaisia sopimuksia. Tällöin tasavertainen kohtelu jokaiseen sopijakumppaniin nähden toteutuu parhaiten laatimalla yritykselle omat yleiset sopimusehdot, joihin voidaan sisällyttää muun muassa tarvittavat vastuunrajoitukset. Yleisiä sopimusehtoja sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin yrityksen toimeksiantoihin, joka nopeuttaa sopimusprosessia huomattavasti. Yleisten sopimusehtojen ollessa muuttumattomat, toimeksiantosopimus toimii joustavana sopimuksena yleisten sopimusehtojen rinnalla. Toimeksiantosopimuksella voidaan näin ollen jopa tarvittaessa kumota tai muuttaa yleisten sopimusehtojen sisältämiä lausekkeita, olettaen että tähän on yleisissä sopimusehdoissa annettu oikeutus.

Asianmukainen riskienhallinta on välttämätöntä jokaiselle yritykselle. Asianmukaisuus tarkoittaa tietysti toista pienelle toiminimelle kuin vaikkapa keskisuurelle osakeyhtiölle. Riskien arviointi tulee täten aina suorittaa yritys- ja tilannekohtaisesti, sekä sopimus laatia näiden tietojen pohjalta ennen toimeksiannon aloittamista. Asiantuntijan avulla sopimuksen osapuolten vastuunrajoitukset ja velvollisuudet voidaan asettaa asianmukaiselle tasolle, jolloin vältetään kohtuuttomia riskejä, mutta ei toisaalta jarruteta toimeksiantoa liiaksi rajoittavilla ehdoilla. Sopimusehtojen ollessa kunnossa, ei aiemmin mainitusta kädenpuristuksestakaan varmasti koidu haittaa.